Kun olin pieni, vanhempani veivät minua urheilu tapahtumasta toiseen ja tykkäsin, kun pääsi pelailemaan pelejä muiden lasten kanssa. Olin liikuntapainotteisessa tarhassa, satubaletissa, stepissä, pesiskoulussa ja hiihdin. Myöhemmin mukaan astuivat yleisurheilu, ampumahiihto ja jalkapallo, ja nuorempana harrastetuista harrastuksista jäljelle jäivät hiihto ja baletti. 

Yleisurheilussa päälajinani oli juoksu, pitkienmatkojen juoksu. Siinä olin hyvä ja pärjäsin. Olin juossut pienestä asti ja pääsin jopa suomen parhaiden nuorten pitkänmatkan juoksijoiden leireille. Hiidossa en ehkä ollut niin hyvä, mutta pärjäsin kohtuu hyvin, joka varmaan näkyi ampumahiihdossa. Ammuin alkuun paljon sakkoja, mutta olin silti suomen kärkiporukassa. 

Mitä harrastuksiini tulee, niin kilpailin paljon. Saatoin jopan mennä hiihtokisoista suoraan hallikisoihin juoksemaan. Taikka juoksukisojen kanssa samana päivänä saattoi olla jalkapallopelejä. Se oli minun arkea, ja kaverit jäivät vähemmälle. Toki minulla oli paljon kavereita harrastuksieni kautta.

Kun täytin 14 ilmeni ongelmia hengitykseni kanssa ja kisoissa maaliin päästyäni en saanut kunnolla henkeä. Tulokset olivat entistä huonompia, sillä ongelmat häiritsivät kilpailemista. Kiersin lääkäreissä saaden monia eri analyysejä siitä, mikä minulla oli.  Siinä meni itsekin hieman sekaisin, kun lääkäri ensin sanoi, että on niin paha astma, että täytyy lopettaa urheilu ja seuraavassa hetkessä toinen lääkäri totesi, ettei astmaa ole ollenkaan. Muitakin analyyseja ongelmistani on tullut. 

Jalkapallo jäi, sillä valmentajan mukaan minun olisi tullut käydä useammissa, kuin yhdissa harjoituksissa viikkossa. Ehkä niin oli parempi, sillä harjoituksia todellakin oli paljon. Pari vuotta sinnittelin kilpailujen parissa, sillä halusin. En halunnut lopettaa sitä, mitä olin aina tehnyt.

16 vuotiaana kilpaileminen ei enään ollut mieleistä. En enään pärjännyt ja ongelmat vain paheni. Monet kilpailut keskeytin. Treenaaminen alkoi pikkuhiljaa jäädä samalla. En enään tuntenut sitä omakseni ja aloin tekemään muuta ystävieni kanssa. Isäni kuitenkin piti minua harjoituksissa mukana. Ainoa harrastus, missä tykkäsin käydä oli baletti, ehkä siksi, ettei sielä ongelmistani ollut vaivaa.

17 vuotiaana polveni alkoivat reistailla ja joudui  jopa leikkaukseen. Leikkauksella suurimmat ongelmat lähtivät, mutta kipuja ilmenee vielä nykyisinkin. Vaikka harjoittelu ei tuolloinkaan ollut tärkeimässä asemassa elämässäni, harjoittelin silti.

Kesällä juoksin forssassa 10 km radalla aikaan 52.03.  Syksyllä juoksin 10 km kankaanpäässä hieman yli 50 minuuttia ja olin tyytyväinen, että juoksin paremmin, kuin 3 vuotta nuorempi siskoni, joka on treenannut viime vuosina todella kovaa. Viime viikonloppuna olin Valkeakoskella piirinmestaruus hiihdoissa, jolloin päätin, että en enään koskaan aio kiduttaa tahallani itseäni kisailemalla. Kovat kilpailut ovat nyt ohi ja minun on aika siirtyä kuntoilijaksi.

Vasta muutaman viikon ajan olen ollut motivoitunut harjoittelemaan kunnolla ja haluan tosissani päästä hyvään kuntoon. Minulla on tämän viikon jälkeen 11 viikkoa aikaa treenata Riikan puolimaratonille. Tavoitteenani on päästä edes maaliin, sillä en ole koskaan juossut niin pitkää matkaa. Toivon kuitenkin hiljaa mielessäni, että olisin niin hyvässä kunnossa, että pystyisin juoksemaan alle 1 tunnin ja 50 minuutin.  Nyt on siis aika nauttia elämästä urheilun parissa  aivan kuten nuorenakin. 

-Neaeveliina